Ystävyys - mitä se merkitsee minulle

Eräällä keskustelupalstalla pohdittiin hiljattain, mitä ystävyys on, ja montako oikeaa tosi ystävää ihmisellä voi oikeastaan olla. Minulle ystävyys tarkoittaa luottamusta - melkein sokeaa luottamusta -toiseen . Ystävälle voi puhua niin iloisista  kuin myös surullisista asioista ilman,että toinen tuomitsee toisen sanomiset. Ystävä kuuntelee, tukee ja jakaa asioita - tietenkin oman jaksamisensa ja elämäntilanteensa mukaan. Ja se toimii myös toisinpäin.Ystävä on  tukeva,lohduttava olkapää, jota vasten itkeä tai kävelykeppi, joka tukee silloin, kun yksin ei jaksa.
Toisaalta ystävä uskaltaa myös sanoa oman mielipiteensä, ettei olla tilanteessa missä vain myötäillään toista. Oikea ystävä kestää myös erimielisyydet ja miksei riidatkin.
Uskallan sanoa, että minua on siunattu neljällä tai oikeastaan viidellä ystävällä. Oikeastaan heille kaikille pystyn puhumaan syvimpiä tuntojani, vaikkakin puheeni tulee ulos aika tiheän seulan läpi. Pari heistä tietää koko stoorin eli heille seula on ollut harvempi.

Oikeat ystävät myös pysyvät, vaikka yhteyttä pidettäisiin harvemmin. Eräs ystäväni on sellainen, että puhumme puhelimessa ehkä kolme kertaa vuodessa ja näemme vielä harvemmin, mutta aina puhuessa oikein tuntee, että on se ystävyys siellä olemassa. Tämän ystäväni kanssa olemme tunteneet kohta 26 vuotta ja varmasti pysymme ystävinä ainakin saman verran. Olemme me välillä riidelleetkin ja olleet puhumatta toisillemme ties kuinka kauan, mutta aina toinen on soittanut ja kysynyt muina henkilöinä "joko sulle voi puhua?" Ja siitä se on taas jatkunut normaalisti.

Omalla kohdallani pitkän vaikean ajan myötä olen oppinut arvostamaan ystäviäni entistä enemmän, ja olen heille todella kiitollinen siitä, että he ovat jaksaneet tukea minua näinä vaikeina aikoina. Kiitos heille myös siitä, että he kannustavat eteenpäin, vaikka välillä pienikin askel tuntuu niin vaikealta ottaa. Liian harvoin muistan kiittää heitä silmätysten, mutta tiedän heidän lukevan tätä blogia, joten yksi kiitos menee tässä.

Puikot eivät tahdo vieläkään pysyä käsissä. Hetken maltan istua paikoillani, mutta sitten on pakko lähteä taas haahuilemaan ympäriinsä. Toisaalta tunnen itseni liian levottomaksi paikallapysymiseen, mutta toisaalta olen niin väsynyt, että päikkärit voisivat olla hyvä idea. Yritä tässä nyt sitten sumplia mitä tehdä.
Ehkä se on miettimiskahvin aika.