Tänään kävin aamulla labrassa verikokeella, kun on ensi viikolla se lääkäri noista jalkojen turvotuksista. Ei ne enää niin pahat ole, kun olen syönyt nesteenpoistolääkettä, mutta vieläkin on kävelykengät turhan tiukat. Lisäksi verestä katsotaan, onko aihetta pelätä sydämen vajaatoimintaa vai ei.

En tiedä, onko pelkkää huonoa kuntoa, mutta hengästyn helpommin kuin ennen ja muutamat ovat sanoneet hengitykseni kuulostavan puhelimessa raskaalta ja vinkuvan aika-ajoin. No, se selvinnee ensi viikolla. Onneksi se lääkäri on jo tiistaina.

Eilen meinasi olla varsinainen aikuisiän känkkäränkkä päivä. Mikään ei huvittanut, ei kutominen, ei pelaaminen, ei surffaaminen netissä eikä edes oleminen. Oli itkupotkuraivari lähellä - ja ihan ilman syytä. Jotenkin olen vain niin väsynyt kaikkeen...Ja stressaa joulun tuleminen (leipomiset,kutomiset,Koskissa käynti) Ja varmaan yksi syy on se, että mulla on masennusjakso menossa. Eivätkä nämä pimeät sadepäivät mieltä nostata.

Lisäksi saattaa mielialaan vaikuttaa, että kahdella tuttavalla on todettu hiljattain syöpä. Lähipiirissä ei ole onnellisia  loppuja syövän kanssa.

Kaiken muun keskellä pysähdyin eilen miettimään, miksi ihmeessä mä edes kirjoitan blogia. Eipä täällä varmaan moni käy. Yhtä hyvin voisin kirjoittaa sepustukseni vihkoon ja laittaa sukkakuvat vain koneella olevaan käsityökansioon.

Mutta onneksi mulla on tuo rakas Ukkokultani. (en osannut valita kuvaa,joten laitoin molemmat) Tuntuu, että ilman häntä olisin jo tehnyt jotain peruuttamatonta. ( ei vaan aina jaksa rimpuilla)

                              

Kai se pitäisi mennä kokeilemaan, pysyykö puikot kädessä vai meneekö  päivä vain itkuisena ja odotellessa, että tulee ilta ja voi mennä nukkumaan. Itku on tullut, kun mietin, että onkohan äidillä ja isällä siellä pilvenreunalla yhtään ikävä minua ja sitten,kun on minun aikani mennä sinne , ovatko he siellä vastassa ja näenkö enää heitä. Noihin kysymyksiin kun saisi vastauksen. Haluan uskoa, että he ikävöivät ja näen heidät vielä, mutta se on kuitenkin vain oma tapani jaksaa. Ja taas tuli itku. Olen niin lopussa.
Silloin,kun on ystisten kanssa täällä, on pakko skarpata, mutta välillä näin yksinollessa tulee näitä huonoja hetkiä.
Hoitajallekin on aika vasta marraskuussa. :(