Pitäisi istua kutomassa joululahjoja, mutta nyt ei oikein meinaa irrota. Vaikka äidin kuolemasta tuleekin joulun alla 11 vuotta, on äiti taas noussut mieleeni. Merkittävin syy voi olla se, että nyt eletään niitä aikoja, jolloin vein äidin viimeisen kerran sairaalaan, ja äiti soitti seuraavana päivänä sanoen "että ymmärränhän minä, ettei hän tule enää kotiin." En ollut ajatellut asiaa niin, muttei tuo tullut yllätyksenä. Jotenkin alitajuisesti olin jo tiedostanut tuon. Huhhuh! Että ottaa vieläkin koville kirjoittaa tuosta - tuntuu, että elän niitä kahta päivää taas uudestaan. Onko se toisaalta ihme - olin ainoa lapsi eikä näin ollen ollut ketään samassa tilanteessa olevaa, jonka kanssa olisi voinut jakaa ja kokea surun sekä tukea toisiamme. Pari tosi hyvää ystävää, yksi serkku ja pikkuserkku isän puolelta, olivat tosi tärkeitä tukijoita silloin. Niin ja rakas exäni. Hän joutui käymään aikamoisen tilanteen kanssani läpi. Kaikki pointsit sen tilanteen hoitamisesta hänelle... Eli laittoi hän minut ykkössijalle tärkeysjärjestyksessä. Kerrankin.

Tätini kanssa emme juuri ole puhuneet äidistä. Alkuu yritin puhua, mutta hän teki kilpailutilanteen siitä, kumpi menetti enemmän - hän ainoan sisarensa vain minä,joka menetin ainoan äitini. *Rumasana*  Ne ovat niin kaksi eri asiaa, ettei niitä voi mielestäni verrata saatika kilpailla niillä. Ei minulle tullut mieleenikään Mummun kuollessa alkaa kilpailla sillä, että minä menetin eniten, koska hän oli mummuni eikä suinkaan äiti,tätini ja enoni, joiden äiti hän oli. Onneksi on ollut muita, joiden kanssa olen voinut puhua ja pohtia. Mutta paha maku jäi tuosta tilanteesta suuhun ja laittoi minut miettimään entistä tarkemmin mitä tädilleni sanon ja kerron.
Olen yrittänyt pysyä välilöissä hänen kanssaan, koska hän on ainoa, joka muistaa mun lapsuudestani jotain ja toisekseen, meitä on äidin puolella tosi vähän, joiden kanssa olen tekemisissä säännöllisen epäsäännöllisesti. Meitä on eno, tätini ja Serkku, joista Serkku on ainoa, joka soittaa mullepäin. Tätini ja enon vaimoke eivät oikeastaan soita koskaan, vaan se olen minä,joka soitan ja yritän pitää jonkinlaista yhteyttä. Tuntuu vaan, että tuppaan ja häiritsen heitä, kun yhteydenpito on näin yksipuolista. Pitäisi varmaan koettaa, kauanko menee ennen kuin he soittavat, jos lopetan omat soittoni - vai soittavatko ollenkaan.

Mut kyllä mä aika yksin olen. Jos Kyöpsy ei jostain syystä soita, saattaa mennä päivä ettei kukaan soita. Ei ole hirveästi sellaisia kavereita / tuttuja enää, joiden kanssa soittelisi säännöllisesti. Ja jos Kyöpsy on reissussa, saattaa mennä päiviä, ettei puhelin soi kertaakaan. Se on sellainen asia, mihin en ole tottunut. Äidin ja Mammun kanssa soiteltiin päivittäin - nyt se on Kyöpsy, jonka kanssa soitellaan päivittäin ainakin lyhyt puhelu. Pikkuserkun kanssa soitellaan kerta viikkoon tai kahteen, samoin Serkun kanssa.
En edes muista, koska tätini on soittanut mulle - se olen,kuten sanottu -  minä, joka soitan ja kysyn kuulumiset.
Saattaa olla, että puhelin soisi enemmän, jos olisin palannut eron jälkeen Koskiin, mutta sielläkin on kaikki niin muuttunut, ettei tilanne välttämättä eroaisi tästä. Onko se mikään ihme; olemme kaikki "aikuistuneet" ja perustaneet perheitä, joko lasten ja/tai koirien merkeissä. Mulla ei ole kumpaakaan.

Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että mulla on kolme aivan ihanaa kaveria / ystävää täällä, joilla on tosi iso merkitys elämässäni. Ainakin yksi heistä lukee tätä eli Kiitos J! <3 
Lisäksi on tuo rakas Ukkokulta, jota ilman en välttämättä olisi enää kirjoittamassa tätä. Jos häntä ei olisi ollut, en olisi selvinnyt välttämättä erosta hengissä. Otti se niin koville, vaikka oli tuo nykyinen Ukkokultakin olemassa.
En tiedä, mikä loppujen lopuksi mulle ja exälle tuli - varmaan se oli se kasvettiin-erille -selitys. Ja toinen syy oli varmaan se, että  mä en koskaan tuntenut olevani tärkeysjärjestyksessä numero 1 - en edes sinä kesänä, kun meidät vihittiin. 

Ei ole todellista! Tietokone meni jumiin ja hukkasi 2/3 siitä, mitä olin kirjoittanut. Epäreilua! ilmeisesti niitä ei oltu tarkoitettu muiden silmille. Ärsyttää siitä huolimatta. Ihmettelen kyllä tekstin katoamista, sillä bloggeri kuitenkin tallentaa aika usein automaattisesti tekstin. Höh :(

Yksi syy näille masennuskausilleni on se, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, jolloin tulee näitä masennuskausia - toisilla voimakkaammin kuin toisilla. Yritän rämpiä aina sen vaiheen yli pakottamalla itseni kutomaan tms. lääkehoidon lisäksi ja välillä se toimiikin. Välillä tulee sitten niitä maanisia aikoja (onneksi harvoin) Jolloin esim. mikään kutominen ei riitä. Pitäisi vain kutoa enemmän ja enemmän ja enemmän.... Pahimmillaan mennään pienessä ajassa päästä toiseen ja edestakaisin.
Eräs henkilö oli kyllä sitä mieltä, että syön ihan turhaan lääkkeitä, mutta enemmän uskon koulutuksen saaneisiin hoitajiin ja lääkäreihin kuin keittiöpsykiatriin. Eiköhän nuo ammatti-ihmiset osaa työnsä. Luulisin.....

Tässä oli pieni tauko, kun Ystis soitti ja kysyi saako kahvia. Tottahan toki kahvit keitettiin. Paistoin karjalanpiirakoita kyytipojaksi. Ovat niin hyviä.
Käydään aina välillä Mäntsälässä sellaisessa leipomossa hakemassa niitä pakasteina, jotka laitetaan jäisenä pellille ja paistetaan 25min. 24 kappaleen pussi maksaa 4e. Ei paha. Viimeksi siellä oli tarjous 2 pss = 6e ja heti lähti 4 pussia mukaan. Täytyy taas käydä siellä ens kuussa, kun lupasin viedä Koskiin pikkuserkulle niitä, kun mennään joulun alla käymään...ja täytyy kotiinkin ostaa niitä.

Niin tai näin,olematta sen enempää uskovainen, haluan ajatella, että äiti kulkee koko ajan rinnallani ja pitää ainoasta lapsestaan huolta.  Oikeastaan olen varma siitä, että hän tekee niin. *snif'