Tänään on taas itkupäivä. Mikään homma ei etene, eikä millään ole oikeastaan mitään väliä.
Tuntuu, että kaikki on aivan turhaa; kituuttaa päivästä toiseen ja miettiä, mikä meni vikaan ja missä vaiheessa. Olen jälleen ajatellut menneitä ja miettinyt tulevaa, enkä näe oikein mitään syytä, miksi pitäisi jaksaa jatkaa eteenpäin. Tunnen itseni niin tarpeettomaksi ja sekunda -luokan ihmiseksi, suoraan mappi ö:stä.

Kutominen ei huvita tänään yhtään. Se on sääli, sillä mulla oli hyvä vauhti päällä sukkarintamalla. Tuli tunne, että miksi mä edes niitä teen. Juu, tiedän, että lähelläni on ihmisiä, jotka arvostavat tekemiäni villasukkia ym. mutta silti...

Miksei ihminen osaa arvostaa elämäänsä sellaisena kuin se on? On niin helppo asettaa vaatimuksia siitä, millaista elämää haluaisi elää, vaikka tietää, ettei sen toteuttaminen ole joko a) helppoa tai b) se on mahdotonta. Sanotaanhan sitä, ettei mikään ole mahdotonta, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, että pelkästään perustyytyväisyyden tavoittelu tuntuu minusta mahdottomalta. Toki monet asiat vaikuttavat siihen, mitä pitää "perustyytyväisenä" ja "tavallisena". Mielestäni omat vaatimukseni eivät ole kohtuuttomia, mutta tällä hetkellä ne tuntuvat niin kaukaisilta ja tavoittamattomilta.
Toisena päivänä tilanne voi olla toinen...Mutta tänään mennään näissä aatoksissa.

Päivää paransi hieman se, että  nyt se työkokeiluasia on selvä; enää täytyy vain käydä tekemässä sopimus työnantajan kanssa ja sopia työssäoloaika. Helpotti hieman oloa :)