Ajatuksia ja käsitöitä osa 2

En tykkää yhtään tästä keväästä - vieläkään. Jostain syystä kevät saa minut apeaksi ja alan ajatella ja pyöritellä asioita mielessäni, ja siitähän ei seuraa muuta kuin hirvittävä päänsärky.

Nyt olen miettinyt asioita vuosikymmenten taakse aina 80 -luvulle ja siitä eteenpäin. Mieleeni on noussut, että miksi en panostanut kouluun, ja läksyihin, paremmin ja r kuin paraskin hikipinko. En tarkoita, että olisin jättänyt läksyjä tekemättä ja ettenkö aina yrittänyt parastani,mutta jotenkin on tullut tunne, että olisin saattanut vielä enemmän kyetä tsemppaamaan.
Yläasteella  vuosina 83-86 olisi ollut hyvä mahdollisuus hikipinkoilla, koska olin kiltti,kotona viihtyvä teini. Mutta ei.
Samaten lukion alussa oli kaikki edellytykset paneutua kouluun, mutta tyhmänä kuvittelin sen silloisen lukemisen riittävän.
17 -vuotiaana aloin sitten elää "hurjaa" nuoruutta bestiksen kanssa, mikä heijastui kyllä kouluunkin. ( silloin en sitä myöntänyt) Jos nyt voisi elää uudestaan tuon ajan, keskittyisin enemmän kouluun. Aikuisten oikeasti.
Ei niin, ettenkö saanut suht hyvän päästötodistuksen lukiosta ja ok ylioppilastodistuksen, mutta silti - olisi voinut olla parempikin. On se, että tarvitaan 31 vuotta tuon myöntämiseen. Kaiken huippu oli, että reppasin kirjoituksissa ruotsin yhdellä pisteellä ja jouduin kirjoittamaan sen syksyllä uusiksi. Silloin korjasinkin tilanteen kirjoittamalla siitä kunnon arvosanan. Olisi senkin voinut tehdä keväällä ja saada lakin "oman" vuosikerran kanssa. Eipä sillä lakilla mitään ole tehnyt. Yhtenä vappuna taisin viedä sen ulkoilemaan,mutta muuten se on ollut laatikossaan varastossa.

Toinen asia,mikä on saanut mietteliääksi, on se, ettei mulla ole ollut koskaan vakituista työpaikk aa - sori,nyt huijasin. Olihan mulla kioskilla vakipaikka,mutta se oli osa-aikainen. On se, että vaikka kävi töissä,sai toimeentulotukea. Miten niin oli pieni palkka...
Tuo kohta,jolloin mun ikäluokkani olisi siirtynyt työelämään, osui juuri siihen 90-luvun lamaan. Mua on aina painanut tuo ja sen myötä tullut kakkosluokan kansalaisen -tunne. Tokihan mun ikäisistä saatiin työpaikkoja, mutta oli paljon myäs meitä, jotka ei päästy normaaliin elämänrytmiin eli että käydään päivittäin töissä. olihan silloin nämä 6kk työllistämispätkät, mitkä ainakin mulle,olivat tosi tärkeitä. Sain sen hetken olla kunnon kansalainen,joka kävi päivittäin töissä.
Olen koko aikuisikäni kärsinyt tuosta, ettei ole ollut normaalia työkuviota. Siitä mua ei voi syyttää, ettenkö olisi hakenut elämässäni töitä; hain vaikka mitä,mihin olisi ollut edes teoriassa mahdollisuus päästä,mutta ei kun ei.
Äiti kyllä yritti lohduttaa ja tsempata parhaansa mukaan ja tokihan se hieman auttoi. Ja se, ettei äiti koskaan syyllistänyt tai sanonut mua laiskaksi tai työtävieroksuvaksi,koska sellainen en ollut.

90 -luvulla kävin vaikka minkälaisia ATK -kursseja, kun silloin oli tää tietotekniikka buumi kovimmillaan. Silloin pääsin kyllä useisiin paikkoihin haastatteluihin,mutta siihen se sitten tyssäsi. Vasta muutettuani exän luo Vantaalle, pääsin ATK-osaamiseni johdosta töihin - määräaikaisilla soppareilla.
Sekin homma tyssäs,kun exän työpaikka siirtyi Lahteen ja tietenkin seurasimme vakityöpaikan omaavaa . Mietittiin sitä, että olisin kulkenut täältä Hesaan töihin, mutta mun palkalla olisi vain rahoittanut työssäkäyntiä,joten se siitä ideasta. Sitten muutuin taas kakkosluokan kansalaiseksi.

Vuonna 2004 alkoivat sitten kuolemantapaukset tärkeiden ihmisten kohdalla. Tapaninnpäivänä 2004, kuoli mun ystäväni 44-vuotiaana aivokasvaimeen. Seuraavana kuoli Mammu toukokuussa 2005 ja siitä 1,5 vuotta eteenpäin,niin kuoli äiti. Enää ei sitten olekaan kuin yksi läheinen ihminen kuolematta.
Periaatteessa on vielä äidin sisko ja veli elossa,( ja serkku) mutta ovat eri kategoriassa kuin A,joka oli ja on mun tukeni ja turvani - ollut äidin kuolemasta saakka. 

Nykyään jaksaminen on vaihtelevaa. Väillä tuntuu, etten yksinkertaisesti halua tehdä muuta kuin nukkua ja odottaa seuraavaa päivää, jos se vaikka olisi parempi.  Joidenkin normaali asioiden,astianpesukoneen tai pesukoneen tyhjentäminen,pyykkien kerääminen yms., tuntuvat ylitsepääsemättömän työläiltä. Samoin ruoanlaittaminen. ilman Ukkokultaa en edes tiedä, olisiko mua enää. Häneltä saan voimia jatkaa. Hän on kyllä ihanan huomaavainen ja pitää kuin kukkaa kämmenellä. Hän saa minut tuntemaan itseni tärkeäksi ja tarpeelliseksi, mitkä ovat minulle isompia asioita kuin uskottekaan.

Toinen henkilö, joka pitää mua pinnalla, on ikioma Ystikseni, jonka kanssa kahvitellaan lähes päivittäin ja välillä tehdään retkiä sinne sun tänne. Nyt retkeilyt on retkeilty,kunnes tämä korona "villitys" menee ohi, mutta kahvittelut jatkuvat. Hän on ottanut kanssani sen linjan, että jos en lupaa lähteä jonnekin,hän jankkaa niin kauan että lähden. Toisin sanoen, "mä lähden tai itken ja lähden" :D Ikinä en ole vielä lähtöäni katunut.

Ystis kävi äsken ja sain annettua hänelle ne Sinikka Nissin ohjeella kudotut "Sinisiä unelmia"-sukat. Aivan ihana malli kutoa, kuten muutkin Sinikan sukat.

Kuva ei ole paras mahdollinen,koska on otettu kännykällä,joka kostaa heti mun käsien tärinän kuvan laadussa. Yritän muistaa vaihtaa tämän parempaan, kunhan käsittelen  oikean kameran kuvat. Ja toisaalta, noita ei ole huoliteltu - en tykkää höyryttää valmiita sukkia - mun mielestä siitä menee uuden sukan tuntu. Ainakaan oman väen sukkia en höyrytä.

Ei maar, kai mä suuntaan suihkuun ja kutomaan,

Sii juu taas myöhemmin.
Aurinkoista päivää!